Koulujen lakkauttamiselle on etsittävä vaihtoehtoja

 

Kuva©Heidi Nordman. Kuva Härkälän koulun vanhan luokkahuoneen 

liitutaululta vuodelta 2016, kun tilat oli jo tyhjennetty. 

Vihdissä käydään jälleen vaikeaa keskustelua kouluverkosta. Sivistyslautakunnalle on esitetty Vanjärven koulun ja päiväkodin, Otalammen yläkoulun sekä Nummelan koulun lakkauttamista.

Ymmärrän hyvin, miksi kouluverkkoa joudutaan tarkastelemaan. Lasten määrä vähenee, tilaa on paikoin enemmän kuin tulevaisuudessa tarvitaan ja kuntatalous vaatii tarkkaa taloudenpitoa. Näitä tosiasioita ei voi sivuuttaa.

Silti en ole valmis hyväksymään nyt esitettyjä lakkautuksia. Päätökset olisivat ennenaikaisia, sillä valmistelussa ei ole mielestäni selvitetty riittävän perusteellisesti, millä keinoin koulut voitaisiin säilyttää ja tarvittavat säästöt löytää muualta.

Lakkauttaminen ei voi olla ainoa vaihtoehto

Viranhaltijoiden tehtävänä on tuoda päätöksentekoon myös vaikeita vaihtoehtoja. Lakkautusesitysten rinnalla pitäisi kuitenkin olla yhtä perusteellinen selvitys siitä, mitä muuta voidaan tehdä.

Voitaisiinko toimintaa järjestää toisella tavalla, tiloja käyttää tehokkaammin tai rakennuksiin tuoda muita kunnan palveluja? Entä miten koulujen toimintaa voitaisiin kehittää ja alueiden houkuttelevuutta parantaa?

Nyt valmistelusta jää vaikutelma, että siinä on etsitty vain suljettavia kohteita kuin keinoja palvelujen säilyttämiseen. Kunnan tehtävänä ei ole vain sopeutua vähenevään väestöön, vaan myös etsiä aktiivisesti keinoja kehityksen muuttamiseksi.

Alkuun lakkauttamisista puhuttiin pedagogisesta näkökulmasta, nyt kaikki perustelut pohjautuvat taloudellisiin säästöihin. 

Koulun merkitys ulottuu koulupäivää pidemmälle

Koulun arvoa ei voi mitata ainoastaan rakennuksen käyttöasteella tai oppilaskohtaisilla kustannuksilla.

Lähikoulu merkitsee lapselle kohtuullista koulumatkaa, tuttua ympäristöä ja yhteisöä, jossa hänet tunnetaan. Samalla koulu on työpaikka opettajille, koulunkäynninohjaajille ja muulle henkilöstölle. Monella alueella se on myös tärkeä osa koko kylän elinvoimaa.

Kun lapsiperhe etsii uutta kotia, päiväkodit ja koulut vaikuttavat olennaisesti valintaan. Perheitä kiinnostavat koulumatkan pituus ja turvallisuus, koulun ilmapiiri sekä se, millaista arkea alueella voi elää.

Siksi kouluverkkopäätökset ovat samalla päätöksiä eri alueiden tulevaisuudesta.

Tyhjentyville tiloille tarvitaan suunnitelma

Kouluverkkokeskustelussa puhutaan paljon tilojen määrästä ja käyttöasteesta. Samalla pitäisi kertoa, mitä kunta aikoo tehdä tiloille, jotka jäisivät lakkautusten seurauksena vajaakäytölle tai tyhjilleen.

Otalampi on tästä hyvä esimerkki. Yläkoulu toimii samassa rakennuksessa alakoulun ja päiväkodin kanssa. Yläkoulun lakkauttaminen ei tarkoittaisi, että koko rakennuksesta voitaisiin sammuttaa valot ja sen kustannuksista päästä eroon.

Haimoon vanhan koulun tilanne puolestaan osoittaa, ettei toiminnan päättyminen vielä ratkaise rakennuksen tulevaisuutta. Ennen lakkauttamispäätöksiä pitää tietää, mitä tiloille sen jälkeen tapahtuu ja millaisia säästöjä ratkaisu todella tuottaa. 

Kuva©Heidi Nordman. Haimoon vanha koulu. 

Lapsiystävällisyys näkyy vaikeissa päätöksissä

Vihti määrittelee itsensä lapsiystävälliseksi kunnaksi. Tuoreessa kuntastrategiassa lapsiystävällinen kuntatyö tarkoittaa päätöksentekoa, jossa myös kaikkein pienimpien tarpeet otetaan huomioon.

Kirjaus on tärkeä, mutta sen merkitys mitataan käytännössä juuri silloin, kun edessä on vaikeita päätöksiä.

Lapsiystävällisyys ei tarkoita, ettei yhtäkään koulua voisi koskaan lakkauttaa. Sen pitää kuitenkin tarkoittaa, että lasten hyvinvointi, turvallisuus, koulumatkat ja arjen sujuvuus vaikuttavat ratkaisuun aidosti. Niitä ei voi kuitata talouslaskelman sivuhuomautuksina.

Väestöennusteeseen voidaan vaikuttaa

Lasten määrän väheneminen on tosiasia, johon kunnan täytyy reagoida. Väestöennuste ei kuitenkaan ole ennalta määrätty lopputulos.

Kunta vaikuttaa päätöksillään siihen, minne rakennetaan, millaisia asuinympäristöjä syntyy ja mitkä alueet kiinnostavat uusia asukkaita. Jos palveluja vähennetään aina väestön vähetessä, vaarana on itseään vahvistava kierre: palvelujen heikentyessä alue kiinnostaa lapsiperheitä yhä vähemmän, jolloin lasten määrä vähenee entisestään.

Sopeutumisen lisäksi meidän pitäisi kysyä, mitä voisimme tehdä, jotta näillä alueilla asuisi tulevaisuudessa enemmän lapsiperheitä.

Lähikoulu voisi olla Vihdin vahvuus

Vihdille valmistellaan parhaillaan kasvuohjelmaa. Siinä pohditaan asumista, vetovoimaa ja keinoja uusien asukkaiden houkuttelemiseksi. Laadukkaat, turvalliset ja rauhalliset lähikoulut voisivat olla yksi näistä keinoista.

Olemme pääkaupunkiseudun kupeessa, mutta meidän ei tarvitse yrittää jäljitellä sitä. Vihti voi tarjota lapsiperheille jotakin muuta. Enemmän tilaa, rauhallisen kasvuympäristön, toimivan arjen ja hyvän koulun kohtuullisen matkan päässä kodista.

Lähikouluja ei pitäisi nähdä automaattisesti säästökohteina. Ne voivat olla yksi Vihdin tärkeimmistä valteista.

Säästöt on etsittävä muualta

Nyt esitetyt lakkautukset ovat vasta etenemässä kuulemiseen. Siksi vaihtoehdot on selvitettävä ennen kuin päätöksiä viedään pidemmälle.

Lasten, perheiden, opettajien, koulunkäynninohjaajien, muun henkilöstön ja alueiden asukkaiden näkemyksiä pitää kuunnella. Kuuleminen ei saa kuitenkaan jäädä muodollisuudeksi. Siinä esitetyt vaihtoehdot on myös tutkittava ja laskettava kunnolla.

Kouluverkosta ei pidä päättää pelkällä tunteella, mutta ei myöskään pelkällä laskimella. Talouden rinnalla on tarkasteltava lasten hyvinvointia, koulumatkoja, henkilöstön asemaa, rakennusten tulevaa käyttöä ja alueiden elinvoimaa.

Oma kantani on selvä: Vanjärven koulua ja päiväkotia, Otalammen yläkoulua tai Nummelan koulua ei pidä nyt lakkauttaa. Kunnan on etsittävä tarvittavat säästöt muualta ja selvitettävä ensin aidosti kaikki keinot näiden palvelujen säilyttämiseksi.

Kun koulu kerran suljetaan, sitä on hyvin vaikea saada takaisin.

Synnytyskokemuksia Uudellamaalla

Seitsemän viikkoa etuajassa syntynyt tyttäremme johdatti minut ambulanssista Naistenklinikalle, sieltä Hyvinkäälle ja lopulta pohtimaan, miltä suomalainen terveydenhuolto näyttää.

Joulukuun alussa 2025 tyttäremme päätti tulla maailmaan seitsemän viikkoa etuajassa.

Siinä hetkessä mielessä pyöri vain ajatus siitä, että menisipä kaikki kuitenkin hyvin.  

Huoli oli valtava, mutta yksi asia on jäänyt erityisen lämpimänä mieleen. Ambulanssin henkilökunta oli aivan mahtava. He olivat rauhallisia, ammattitaitoisia ja ennen kaikkea läsnä. Kun itse pelkäsi että kaikki menee pieleen, heidän varmuutensa toi tilanteeseen turvallisuuden tunnetta.

Koska vauva syntyi seitsemän viikkoa etuajassa ja minulla oli omat riskini, vei ambulanssi suorinta tietä Vihdistä Naistenklinikalle.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka poikkeuksellinen tilanne siellä samaan aikaan oli käynnissä. Espoon sairaala oli niin ruuhkautunut, että myös muita Länsi-Uudenmaan synnyttäjiä ohjattiin Naistenklinikalle. Se näkyi osastoilla. Myöhemmin luin lehdistä Espoon superruuhkista, jotka aiheuttivat painetta koko alueelle. 

Ehdin lopulta viettämään Naistenklinikalla neljä päivää ennen kuin pienokaisemme syntyi. Sinä aikana ehti huomata, kuinka kova paine sairaalassa oli. Kiire oli lähes jatkuvasti läsnä. Hoitajilla ei tuntunut olevan hetkeäkään ylimääräistä aikaa, vaikka jokainen kohtaamamme ammattilainen teki työnsä lämpimästi ja ammattitaidolla.

Ehkä kaikkein traumaattisimpana mieleeni on kuitenkin jäänyt hetki, jolloin heräsin hätäsektion jälkeisestä nukutuksesta. Ensimmäinen kysymykseni oli: "Miten vauva voi?" Vastaukseksi sain: "Me olemme täällä hoitamassa sinua. Vauva on teholla." Mitään muuta tietoa en siinä hetkessä saanut. Epätietoisuus tuntui musertavalta. Laitoin viestin vauvan isälle ja kysyin, missä hän on ja miten vauva voi. Onneksi vastaus tuli nopeasti. Puhelimen näytölle ilmestyi kuva pienestä tyttärestämme ja tieto siitä, että ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin. 

Pienen syntymisen jälkeen vietimme Naistenklinikalla vielä kaksi ja puoli vuorokautta vauvojen teho-osasto Saarella. Siinäkin ajassa ehdimme tavata suuren joukon eri hoitajia. Jokainen heistä oli ihana, mutta jatkuvat henkilövaihdokset jättivät tunteen siitä, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta pysähtyä yhden perheen rinnalle. Keskosen vanhempana ja esikoisen saaneena olisi kaivannut juuri sitä jatkuvuutta.

Itsellä nousi yli 40 asteen kuume sektion jäljiltä ja uupumusta lisäsi se, että tuntui että on pysyttävä kärryillä jokaisesta vauvaan kohdistuneesta hoitotoimesta, jotta tieto siirtyy seuraavallekin hoitajalle. 

Kun tyttö oli kaksi ja puoli vuorokautta vanha, meille kerrottiin, että meidät siirrettäisiin ruuhkan vuoksi Helsingistä Hyvinkään sairaalaan. Olisin toki siinä kohden saanut valita myös Espoon, mutta Hyvinkää on meiltä kotoa lähempänä. Tyttö siirrettiin ambulanssilla, minun piti järjestää siirtyminen itse. 

Hyvinkäällä minut sijoitettiin lapsivuode osastolle ja tytär lastenosastolle. Osastot olivat eri rakennuksissa. En vieläkään oikein hahmota miksi tällaiseen ratkaisuun päädyttiin, mutta ainakin se sai itseäni kiirehtimään sanomaan, että olen ihan kunnossa. Jotta päästivät minut kirjautumaan omalta osastolta ulos ja pääsin siirtymään lastenosaston perhehuoneeseen. 

Jälkikäteen olen vitsaillut vieraille, että kyllä siinä ehti yhtä sun toista miettiä, kun siirtyi rakennuksesta toiseen. Erityisesti ensimmäinen siirtymä on jäänyt mieleen. Olin ilman takkia, päälläni aivan liian suuret sairaalavaatteet ja lykkäsin pyörätuolia räntäsateessa kohti seuraavaa rakennusta. En ollut edes täysin varma, mille ovelle minun oikeastaan piti mennä. Muistan ajatelleeni, että ihme, jos joku ei kohta soita sairaalaan ja ilmoita, että täällä kulkee joku sairaalakarkuri räntäsateessa ilman ulkovaatteita. Tilanne oli yhtä aikaa aivan absurdi ja täysin normaali. Silloin ei vain tullut ajatelleeksi muuta kuin sitä, että pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin vauvan luo.

Hyvinkään lastenosastolla tunnelma oli erilainen. Samat hoitajat tulivat vastaan päivä toisensa jälkeen, meidät tunnettiin nimeltä ja aikaa tuntui olevan enemmän. Se toi turvallisuuden tunnetta keskelle uutta elämäntilannetta.

Silti kapasiteetti oli sielläkin tiukilla. Kotiutumispäivänä meiltä kysyttiin, onnistuisiko lähtömme tiettyyn kellonaikaan mennessä, jotta huone ehdittäisiin siivota ennen seuraavan perheen saapumista. Uusi potilas oli jo matkalla.

Kotiin päästyäni aloin miettiä, miksi koko ketju oli mennyt niin kuin meni. Olin kritisoinut Lohjan synnytysosaston lakkauttamista siitä asti, kun päätös tehtiin. Perustelin silloin kantaani sillä, että kasvava Uusimaa tarvitsee riittävän laajan sairaalaverkon eikä kaikkea kannata keskittää yhä harvempiin yksiköihin. Superruuhkat ovat osoitus siitä, että HUS:in hallinnon tekemä keskittämisratkaisu oli todella väärä. 

Minulle nämä kokemukset ovat yhä konkreettisempi muistutus siitä, miten poliittiset päätökset näkyvät ihmisten arjessa. Joskus ne näkyvät onnistumisina, joskus asioina, joita pitäisi vielä kehittää.

Omalla kohdallani sektiohaava tulehtui, lievä verenmyrkytys hidasti toipumista ja haava meni lopullisesti umpeen vasta lähes kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Ensimmäisiin kuukausiin mahtui paljon enemmän kuin olin osannut odottaa. 

Kaikesta huolimatta tärkein asia toteutui. Sekä tyttäremme että minä olemme hengissä. Siitä olen suunnattoman kiitollinen. Kritiikki ei vähennä arvostustani terveydenhuoltoa ja erikoissairaanhoitoa kohtaan. Päinvastoin. Meillä on järjestelmä joka pelastaa ihmishenkiä ja sen toimivuudesta on pidettävä huolta myös tulevaisuudessa.

Synnyttäjän pitää voida luottaa siihen, että apu on lähellä, sairaalassa tilaa ja ammattilaisilla riittävästi aikaa kun synnytyksen hetki koittaa. Kasvavalla Uudellamaalla tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.

Tämän tekstin lyhyempi versio on julkaistu alunperin Länsi-Uusimaa lehdessä 25.7.2026 ja Vihdin Uutisissa 5.8.2026.