Seitsemän viikkoa etuajassa syntynyt tyttäremme johdatti minut ambulanssista Naistenklinikalle, sieltä Hyvinkäälle ja lopulta pohtimaan, miltä suomalainen terveydenhuolto näyttää.
Joulukuun alussa 2025 tyttäremme päätti tulla maailmaan seitsemän viikkoa etuajassa.
Siinä hetkessä mielessä pyöri vain ajatus siitä, että menisipä kaikki kuitenkin hyvin.
Huoli oli valtava, mutta yksi asia on jäänyt erityisen lämpimänä mieleen. Ambulanssin henkilökunta oli aivan mahtava. He olivat rauhallisia, ammattitaitoisia ja ennen kaikkea läsnä. Kun itse pelkäsi että kaikki menee pieleen, heidän varmuutensa toi tilanteeseen turvallisuuden tunnetta.
Koska vauva syntyi seitsemän viikkoa etuajassa ja minulla oli omat riskini, vei ambulanssi suorinta tietä Vihdistä Naistenklinikalle.
Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka poikkeuksellinen tilanne siellä samaan aikaan oli käynnissä. Espoon sairaala oli niin ruuhkautunut, että myös muita Länsi-Uudenmaan synnyttäjiä ohjattiin Naistenklinikalle. Se näkyi osastoilla. Myöhemmin luin lehdistä Espoon superruuhkista, jotka aiheuttivat painetta koko alueelle.
Ehdin lopulta viettämään Naistenklinikalla neljä päivää ennen kuin pienokaisemme syntyi. Sinä aikana ehti huomata, kuinka kova paine sairaalassa oli. Kiire oli lähes jatkuvasti läsnä. Hoitajilla ei tuntunut olevan hetkeäkään ylimääräistä aikaa, vaikka jokainen kohtaamamme ammattilainen teki työnsä lämpimästi ja ammattitaidolla.
Ehkä kaikkein traumaattisimpana mieleeni on kuitenkin jäänyt hetki, jolloin heräsin hätäsektion jälkeisestä nukutuksesta. Ensimmäinen kysymykseni oli: "Miten vauva voi?" Vastaukseksi sain: "Me olemme täällä hoitamassa sinua. Vauva on teholla." Mitään muuta tietoa en siinä hetkessä saanut. Epätietoisuus tuntui musertavalta. Laitoin viestin vauvan isälle ja kysyin, missä hän on ja miten vauva voi. Onneksi vastaus tuli nopeasti. Puhelimen näytölle ilmestyi kuva pienestä tyttärestämme ja tieto siitä, että ainakin toistaiseksi kaikki on hyvin.
Pienen syntymisen jälkeen vietimme Naistenklinikalla vielä kaksi ja puoli vuorokautta vauvojen teho-osasto Saarella. Siinäkin ajassa ehdimme tavata suuren joukon eri hoitajia. Jokainen heistä oli ihana, mutta jatkuvat henkilövaihdokset jättivät tunteen siitä, ettei kenelläkään ollut mahdollisuutta pysähtyä yhden perheen rinnalle. Keskosen vanhempana ja esikoisen saaneena olisi kaivannut juuri sitä jatkuvuutta.
Itsellä nousi yli 40 asteen kuume sektion jäljiltä ja uupumusta lisäsi se, että tuntui että on pysyttävä kärryillä jokaisesta vauvaan kohdistuneesta hoitotoimesta, jotta tieto siirtyy seuraavallekin hoitajalle.
Kun tyttö oli kaksi ja puoli vuorokautta vanha, meille kerrottiin, että meidät siirrettäisiin ruuhkan vuoksi Helsingistä Hyvinkään sairaalaan. Olisin toki siinä kohden saanut valita myös Espoon, mutta Hyvinkää on meiltä kotoa lähempänä. Tyttö siirrettiin ambulanssilla, minun piti järjestää siirtyminen itse.
Hyvinkäällä minut sijoitettiin lapsivuode osastolle ja tytär lastenosastolle. Osastot olivat eri rakennuksissa. En vieläkään oikein hahmota miksi tällaiseen ratkaisuun päädyttiin, mutta ainakin se sai itseäni kiirehtimään sanomaan, että olen ihan kunnossa. Jotta päästivät minut kirjautumaan omalta osastolta ulos ja pääsin siirtymään lastenosaston perhehuoneeseen.
Jälkikäteen olen vitsaillut vieraille, että kyllä siinä ehti yhtä sun toista miettiä, kun siirtyi rakennuksesta toiseen. Erityisesti ensimmäinen siirtymä on jäänyt mieleen. Olin ilman takkia, päälläni aivan liian suuret sairaalavaatteet ja lykkäsin pyörätuolia räntäsateessa kohti seuraavaa rakennusta. En ollut edes täysin varma, mille ovelle minun oikeastaan piti mennä. Muistan ajatelleeni, että ihme, jos joku ei kohta soita sairaalaan ja ilmoita, että täällä kulkee joku sairaalakarkuri räntäsateessa ilman ulkovaatteita. Tilanne oli yhtä aikaa aivan absurdi ja täysin normaali. Silloin ei vain tullut ajatelleeksi muuta kuin sitä, että pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin vauvan luo.
Hyvinkään lastenosastolla tunnelma oli erilainen. Samat hoitajat tulivat vastaan päivä toisensa jälkeen, meidät tunnettiin nimeltä ja aikaa tuntui olevan enemmän. Se toi turvallisuuden tunnetta keskelle uutta elämäntilannetta.
Silti kapasiteetti oli sielläkin tiukilla. Kotiutumispäivänä meiltä kysyttiin, onnistuisiko lähtömme tiettyyn kellonaikaan mennessä, jotta huone ehdittäisiin siivota ennen seuraavan perheen saapumista. Uusi potilas oli jo matkalla.
Kotiin päästyäni aloin miettiä, miksi koko ketju oli mennyt niin kuin meni. Olin kritisoinut Lohjan synnytysosaston lakkauttamista siitä asti, kun päätös tehtiin. Perustelin silloin kantaani sillä, että kasvava Uusimaa tarvitsee riittävän laajan sairaalaverkon eikä kaikkea kannata keskittää yhä harvempiin yksiköihin. Superruuhkat ovat osoitus siitä, että HUS:in hallinnon tekemä keskittämisratkaisu oli todella väärä.
Minulle nämä kokemukset ovat yhä konkreettisempi muistutus siitä, miten poliittiset päätökset näkyvät ihmisten arjessa. Joskus ne näkyvät onnistumisina, joskus asioina, joita pitäisi vielä kehittää.
Omalla kohdallani sektiohaava tulehtui, lievä verenmyrkytys hidasti toipumista ja haava meni lopullisesti umpeen vasta lähes kolme kuukautta synnytyksen jälkeen. Ensimmäisiin kuukausiin mahtui paljon enemmän kuin olin osannut odottaa.
Kaikesta huolimatta tärkein asia toteutui. Sekä tyttäremme että minä olemme hengissä. Siitä olen suunnattoman kiitollinen. Kritiikki ei vähennä arvostustani terveydenhuoltoa ja erikoissairaanhoitoa kohtaan. Päinvastoin. Meillä on järjestelmä joka pelastaa ihmishenkiä ja sen toimivuudesta on pidettävä huolta myös tulevaisuudessa.
Synnyttäjän pitää voida luottaa siihen, että apu on lähellä, sairaalassa tilaa ja ammattilaisilla riittävästi aikaa kun synnytyksen hetki koittaa. Kasvavalla Uudellamaalla tämän pitäisi olla itsestäänselvyys.
Tämän tekstin lyhyempi versio on julkaistu alunperin Länsi-Uusimaa lehdessä 25.7.2026 ja Vihdin Uutisissa 5.8.2026.